Lasilinnut perustuvat Toikan ja puhaltajien kehittämään nerokkaaseen valmistusmenetelmään: Lintu muotoiltiin ensin kaula puhalluspillissä kiinni, minkä jälkeen katkaisun jäljiltä syntynyt rosoinen aukko suljettiin kuumasta lasista muotoillulla päällä ja nokalla. Näin valmistettuna linnut eivät vaatineet kylmätyöstöä. Hyttivalmiit linnut olivat ruuhkautuneelle jälkikäsittelyosastolle helpotus, mutta puhaltajien kannalta linnut olivat kaikkea muuta kuin helppo sarjatuote. 

Kokenut lasinpuhaltaja Arto Lahtinen on tehnyt uransa aikana enemmän Toikan lintuja kuin kukaan muu. Hän aloitti Nuutajärvellä 1970-luvun alussa ja päätyi pian puhaltamaan ensimmäisiä Sieppoja.

 

Lahtisen mukaan lintujen valmistus oli koko ajan tasapainoilua taiteen ja kaupallisuuden välillä. Tasalaatuisuus oli linnuissa äärimmäisen tärkeää – ja vaikeaa.

– Luonnossakin linnut ovat hieman erilaisia, mutta eivät liikaa saman lajin sisällä. Vaati erityistä ammattitaitoa, että päivän jälkeen jäähdytysuunista sai ulos suurin piirtein samanlaisia lintuja, Lahtinen kertoo.

Tekniikka edellytti tarkkuutta niin muodossa, kuvioinneissa kuin väreissäkin. Esimerkiksi lysterointi eli metallinhohtoinen pinta piti saada toistumaan täsmälleen saman sävyisenä kerta toisensa jälkeen. 

Omaksi lempilinnukseen Lahtinen mainitsee Harakan.

– Mutta vain, jos sen muoto ja kuvioinnit on tehty kuten kuuluu, ja värit siten, miten ne alun perin haettiin. Väreinä kuuluu olla vain mustaa ja valkoista, ja niiden rajojen on oltava jämptit. Siipi hohtaa metallisena samanlaisena kuin luonnossakin.

Nuutajärven luonto näkyi lasilinnuissa, mutta lasilinnut näkyivät myös nuutajärveläisten  puhaltajien kädenjäljessä. Lintuja tekemällä puhaltajat oppivat tekniikkaa ja yhteistyötä. 

– Oiva oli todella hyvin perehtynyt lasintekemiseen. Hän tiesi, mitä pystyy tekemään ja mitä taas ei kannata. Toisaalta hän osasi vaatia ja kokeili myös puhaltajien rajoja, Lahtinen muistelee.